jillan

mä en varmaan oo ymmärtäny jotain mystistä tästä maailmasta.
mut ei se mua juurikaan liikauta, oon saattanu silti jotain täällä ollessa tajuta.
ihmiset virtaa elämässä, toiset pysyy pitempään, toiset vaan taustalla välähtää.
osa sun viereen pitemmäks aikaa jää, kasvaa hetkeksi kiinni.
onko aina pakko erota lopussa?

me on rakennettu toisillemme yhteinen unelma.
maan päällinen taivas, löytyi naapurista.
meni tajuttoman kauan se sieltä bongata.
mutta tässä me nyt ollaan, hymyillään toisillemme savun leijuessa kaikkilla
ja tehdessä maailmasta utuinen. jotenkin enemmän todentuntuinen
vanha sandaali täyttyy natsoista, se on niin pieni, oi suloista.

viereisen talon mummo uhkaa meitä poliisella.
ei ne oltu me, jotka seiniin piirteli kirkkoveneitä ja uhkausia.
ei ne oltu me, jotka ikkunat rikkoivat ja repivät seinistä tapettia.
ei ne oltu me, mutta eihän meitä uskota.

mä olin unohtanut millaista on kaunis elämä.
mä olin unohtanut, että sellaista voi olla täällä.
olin vajonnut ainaiseen harmauteen, tylsyyteen, tyhjyyteen kadonnut.
onneksi tulit ja silmäni aukaisit.
vaikka sanot että minä se olin joka sinut pelastin.

-onko tää kohtaloa vai sattumaa?
-ehkä tää on ihan sinä vaan.
ehkei sillä niin paljon merkitystä ois ollutkaan.
sillä nythän me ollaan tässä.
satasella kiinni elävässä elämässä.
savussa silmät hämärtymässä
mutta suut. ne hymyilee.