sometimes you just realize who you are

se vain välähti.
kuin salama kamerasta.
tallensi kuvan siitä oikeasta minusta.
ja näytti sen minulle itselleni.
siinä minä olin.
jokaista hiusta ja varpaankynsiä myöten.
enemmän itseni kuin koskaan.
tai ehkä juuri siitä se vaikutelma syntyi..
havaitsin itsestäni ne piirteet jotka silloin tunsin omakseni.
nyt huomasin ne kaikki.
avasin sisimmän kerrokset ja päästin ulos onnellisuuden
ehkei täydellisen, mutta se juuri tekee siitä kokonaisen.
jos kaikki olisi suoraa puhdasta ja kirkasta,
ei olisi aitoa minua.

löysin kaksoisolentoni. löysin ihmisiä joille kelpasin näin. löysin itseni.

olen onnellinen.

jillan

mä en varmaan oo ymmärtäny jotain mystistä tästä maailmasta.
mut ei se mua juurikaan liikauta, oon saattanu silti jotain täällä ollessa tajuta.
ihmiset virtaa elämässä, toiset pysyy pitempään, toiset vaan taustalla välähtää.
osa sun viereen pitemmäks aikaa jää, kasvaa hetkeksi kiinni.
onko aina pakko erota lopussa?

me on rakennettu toisillemme yhteinen unelma.
maan päällinen taivas, löytyi naapurista.
meni tajuttoman kauan se sieltä bongata.
mutta tässä me nyt ollaan, hymyillään toisillemme savun leijuessa kaikkilla
ja tehdessä maailmasta utuinen. jotenkin enemmän todentuntuinen
vanha sandaali täyttyy natsoista, se on niin pieni, oi suloista.

viereisen talon mummo uhkaa meitä poliisella.
ei ne oltu me, jotka seiniin piirteli kirkkoveneitä ja uhkausia.
ei ne oltu me, jotka ikkunat rikkoivat ja repivät seinistä tapettia.
ei ne oltu me, mutta eihän meitä uskota.

mä olin unohtanut millaista on kaunis elämä.
mä olin unohtanut, että sellaista voi olla täällä.
olin vajonnut ainaiseen harmauteen, tylsyyteen, tyhjyyteen kadonnut.
onneksi tulit ja silmäni aukaisit.
vaikka sanot että minä se olin joka sinut pelastin.

-onko tää kohtaloa vai sattumaa?
-ehkä tää on ihan sinä vaan.
ehkei sillä niin paljon merkitystä ois ollutkaan.
sillä nythän me ollaan tässä.
satasella kiinni elävässä elämässä.
savussa silmät hämärtymässä
mutta suut. ne hymyilee.

hämmentävää

oon tottunu oleen se joka saa muut sekaisin.
muuttuu sekunnissa, otta täysin uuden roolin.
haluaa tätä, haluaa tuota,
muttei sitten kuitenkaan, valinnan edessä mitään aikaan saa.
tai joskus oikeen tahallaan, sitten ottaakin sen kummallisimman mahdollisuuden ja tekee siitä totta.

mutta mullakin on heikkouteni,
jotka joku taas pintaan nosti.
ihmiset.
soppa piti jo nostaa pöytään,
mut joku muu, sen sattui löytään,
ja päätti maustaa uudestaan.
hieman omia taikayrttejään ripauttaa.
joten kun keitokseni ääreen palasin.
sitä enää hädin tuskin tunnistin.

jouduin nostamaan sen pöytään kuitenkin.
vieraat oli tulleet ja heille ruuan lupasin.
en uskaltanut itse ruokaan koskeakaan,
kunnes joku huoahtaa:
voi ompas ihanaa, mistä oikein näin paljon makuja yhteen saa?
en osannut vastata siihen sanallakaan,
joten nostin lusikan huulille, päätin itsekin maistaa.
ja totta tosiaan.
jotain perin salaperäistä ja ihanaa,
oli kiedottu tähän makuun ovelaan.