olipa kerran keiju nimeltä rinna. hänellä oli kiharat vaaleat hiukset, ja vihreät silmät, vanhemmat kuin yksikään metsä, mutta tuoreemmat kuin vasta noussut nurmi. hän pukeutui aina vain kevyisiin mekkoihin, talvisin hän paleli, mutta muisti silloin aina äitiään, joka tapasi hokea. "Mikä nyt on tuskaa, se kasvattaa ja kaunistaa, oota vaan." nämä sanat mielessään rinna juoksi metsänsä halki joka ikinen talvipäivä ja palatessaan istui tunti kausia takan ääressä palauttamassa tuntoa kylmenneisiin sormiinsa. mikä sai hänet silti aina lähtemään uudestaan matkaan? ihmistyttö nimeltään sania.
Sania oli erilainen lapsi. Hän viihtyi paremmin itsekseen kuin ikäistensä koti ja prinsessa leikeissä. Hän opetteli lähimetsän jokaisen polun ja lammikon ulkoa, ja vaikka metsällä oli tapana palailla hänen kustannuksellaan ja muutella reittejä Sanian katsoessa muualle, hän osasi aina takaisin kotiin.
Monet illat hän vietti isoäitinsä luona pihamökissä, jossa mummo asusteli. Kun koulussa Sanialta kysyttiin joskus mikä on kauneinta mitä hän tietää, hän vastasi "mummo". Muut lapset nauroivat Sanialle, sillä kyllä Sanian mummo tiedettiin, eikä häntä pidetty mitenkään kauniina. Kyttyräselkä, huivi kynityn harmaantuneen ohuen haituvahiuksen päällä ja paljon vaatekerroksia peittämässä vanhuusvuosilla kertyneitä lisäkiloja. Mutta Sania ei puhunut ulkoisesta kauneudesta. Hän tarkoitti mummon tarinoita, mutta eihän sitä kukaan muu ymmärtänyt, sillä Sania oli ainoa, joka pysähtyi mummoa kuuntelemaan.
Mummo puhui metsästä, sillä metsän hän tunsi. Hän puhui vanhasta väestä, eikä tarkoittanut ikätovereitaan, vaan metsän asukkaita, jotka näyttäytyivät vain harvoille ja valituille. Kuten Sanialle ja mummolle. Monet luulivat mummon jo höpertyneen ja selittävän omiaan, mutta Sania oli lapsi. Hän osasi vielä uskoa ja kuvitella. Hän osasi nähdä.
Mummo ja Sania olivat merkillinen parivaljakko, mutta vuosien mittaan he nivoutuivat tiukasti yhteen. Mummo puhui, Sania kuunteli. Heidän ystävyytensä oli tärkeä henkireikä molemmille.
Sitten mummon tila heikkeni. Hän sairastui vakavaan keuhkokuumeeseen ja joutui sairaalaan moneksi kuukaudeksi. Mummo kielsi Saniaa tulemasta sinne, sillä hän ei halunnut tyttöparan näkevän itseään letkuihin köytettynä, sairaalan reivuissa makaamassa. Niin Sania siirtyi metsään ja alkoi itse kertoa tarinoita.
~ jatkuu
