hämmentävää

oon tottunu oleen se joka saa muut sekaisin.
muuttuu sekunnissa, otta täysin uuden roolin.
haluaa tätä, haluaa tuota,
muttei sitten kuitenkaan, valinnan edessä mitään aikaan saa.
tai joskus oikeen tahallaan, sitten ottaakin sen kummallisimman mahdollisuuden ja tekee siitä totta.

mutta mullakin on heikkouteni,
jotka joku taas pintaan nosti.
ihmiset.
soppa piti jo nostaa pöytään,
mut joku muu, sen sattui löytään,
ja päätti maustaa uudestaan.
hieman omia taikayrttejään ripauttaa.
joten kun keitokseni ääreen palasin.
sitä enää hädin tuskin tunnistin.

jouduin nostamaan sen pöytään kuitenkin.
vieraat oli tulleet ja heille ruuan lupasin.
en uskaltanut itse ruokaan koskeakaan,
kunnes joku huoahtaa:
voi ompas ihanaa, mistä oikein näin paljon makuja yhteen saa?
en osannut vastata siihen sanallakaan,
joten nostin lusikan huulille, päätin itsekin maistaa.
ja totta tosiaan.
jotain perin salaperäistä ja ihanaa,
oli kiedottu tähän makuun ovelaan.