alusta asti sulle kerroin etten olisi se oikea
mutta et vain millään halunnut uskoa
sanoin etten kykenis sua rakastaan
ei ollut mitään vikaa sussa tosiaankaan
mulla vain on hieman ankeaa
tunnemaailman puolella vallitsee harmaa
olin surullinen saatuani sinut itkemään
mutta en vain kyennyt muuhun kuin lähtemään
monestikohan jo vannotin
etten suhun palaa takaisin
kuinkahan useasti ole itsellenikin luvannut
että nyt oli kerta viimeinen
sinua koskaan kuitenkaan saisi en
silti jos mahdollisuuden löytäisin
ajatuksiisi vajoaisin ja sieltä etsisin
sen syyn miksi taas kosketuksestani kuitenkin värähtelit
kuin muka jotain sittenkin tuntisit
mutta sulla on elämä jota en halua tuhota
siis annan sinunki olla rauhassa
hämmästyksekseni kaukana
huomaankin kaipaaavani sinua
ei minun pitänyt sellaiseen olla kykenevä
sydämeni oli kylmenemässä valostuvissa öissä
silti erotan ajatuksistani murusia
sun rosoisesta olemuksestas
joistain vain huokuu jotain mystistä syvempää kauneutta
kuulostan taas aivan mielipuoliselta
mutta silti pelkään, että vielä sen päivän nään
kun yksikään näistä persoonista, jotka 'sinun' sisään jää
en pystykään ketään vierelleni hyväksymään
miten osaisin takaisin lämpimään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti