äänetön huuto räjäyttää pääni.
päästää jälleen kyyneleet valloilleen.
kun ensimmäinen tuki ja turva, jonka lapsi ansaitsee.
syystä tai toisesta ottaa ja lähtee.
heittää turvallisuuden takaamisen romukoppaan
ja alkaa elämää aina vaan uusilla säännöillä ja rajotteilla terrorisoimaan.
niin ei tarvi edes olla tavallisesti heikko,
jotta polvillaan nurkassa nyyhkyttämästä,
löytää itsensä.
Tai ennemminkin kadottaa kokonaan.
vain välähdyksiä siitä mitä tottui olemaan.
vain sirpaleita kokonaisesta peilikuvasta.
rikkinäisiä palasia, sitäki olen ainoastaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti